Vaikka olenkin mielestäni sosiaalinen ihminen, naapureihin tutustuminen tuntuu minusta aina hieman vaikealta ja etenkin jännittävältä. En oikein osaa sanoa mitään ja menen helposti tuppisuuksi. Toisaalta olen se ihminen, joka unohtuu juttelemaan kissanulkoiluttajan kanssa ja joka kutsuu naapurin mummon kahville kertomaan talon historiasta. Jollain tavalla ehkä kaipaan sellaista yhteisöllisyyttä, jossa naapureilla, pihalla leikkivillä lapsilla, rappukäytävässä vastaantulevalla olisi kaikilla nimet.
Olen onnellinen siitä, että lapseni on löytänyt tärkeän leikkikaverin omalta pihaltamme. Lapset käyvät myös samassa päivähoidossa, joten parhaimmillaan he leikkivät yhdessä aamusta iltaan. Miten liikuttavaa on katsoa, kun erotessa lapset halaavat toisiaan ja huikkaavat "hei hei kultaseni!"
Ja juuri näistä pienistä arjen asioista saan voimaa jaksaa välillä vähän rankempaakin arkea. Yksinhuoltajana noin pieni lapsi on mukana ihan kaikessa, kun se ei osaa vielä leikkiä yksin. Tai jos ei ole, sille pitää järjestää hoitaja. Sekään ei ole aina niin helppoa tai edes mahdollista. Nyt se, että lapseni saa jäädä pihalle leikkimään kaverinsa ja tämän äidin kanssa, kun itse kipaisen ruokakaupassa, on minulle kuin henkireikä arjen keskellä. Vastavuoroisesti voin hakea kummatkin lapsen päivähoidosta ja olla heidän kanssaan sen aikaa, että toisen lapsen vanhemmat saavat hetken levähtää tai omaa aikaa - ja luonnollisesti leikkikaverin kanssa touhutessa, ei äidin tarvitse ihan niin paljoa itse osallistua leikkeihin.
Ehkä tämän kirjoituksen pointtina tällä kertaa on se, että olisi mukavaa, jos rohkeammin tutustuisimme toisiimme tuolla pihoilla.