Pienet asiat voivat tehdä onnelliseksi. Nyt uuden työn alun, uuden arjen opettelun keskellä on ihana vain pysähtyä nauttimaan auringon säteistä, syksyn lehdistä tai vain siitä, että tuo pieni poika kasvaa ja on jo aika iso ja omatoiminen. Uuden arjen opettelussa onkin hommaa meille molemmille. Nejän kuukauden vapaaherrattaren elämän aikana aamumme muuttuivat rennoiksi ja hitaiksi. Saatoimme syödä aamiaista ja lukea päivän lehteä helposti toista tuntia ja nukuimme pitkään. Nyt yhtäkkiä aamulla pitäisikin herätä aikaisin, että ehtii päiväkotiin ja töihin ajoissa. Illalla pitäisi malttaa käydä nukkumaan myös hieman aikaisemmin, jotta kasvava lapsi saa riittävästi unta. Ei muuten mikään ihan läpihuutojuttu. Nyt parin viikon harjoittelun jälkeen alkavat aamut ja illat sujua. Ehkä tärkeimpänä työkaluna rytmin muutokseen on ollut pitkä pinna (jota minulla ei ole!) ja ihan vain aika sille, että ollaan sylikkäin tekemättä mitään. Levähdetään pitkän päiväkoti- ja työpäivän jälkeen. Sylite...

Kun elää toisen ihmisen kanssa ja jakaa saman kodin päivästä toiseen, niin ei liene ihme, että toisinaan hermot tuntuvat kiristyvän. Joskus on sellaisia päiviä - tai päivien ryppäitä, kun tuntuu, että jokaisesta asiasta nousee jonkinlainen riita. Joku hiertää jatkuvasti ja yksinkertaisesti ärsyttää. Ja kun riidan toinen puoli on kolme ja puolivuotias kakara, niin kypsänä ja aikuisena pitäisi yrittää olla jotenkin viisaampi ja säilyttää hermonsa. Niin, pitäisi. Ehkä jossain haavemaailmassa ja perheidyllissä tämä onnistuukin, muttei minun todellisuudessani. Olen luonteeltani suhteellisen kiivas. Isäni aikoinani luonnehti minua tulivuoreksi, joka voi olla pitkäänkin tyyni ja rauhallinen, kunnes purkautuu niin, että sen huomaavat varmasti naapuritkin. Tuon luonnehdinnan jälkeen ainakin ajattelen aikuistuneeni edes hiukan ja kuvittelen pystyväni hallitsemaan itseäni paremmin. En ehkä räjähtele ihan niin tuhoisasti enää. Silti mikään ei osaa ärsyttää niin paljoa, kuin uhmaikäinen kakara....