Hermot kiristyvät, pinna palaa?

Kun elää toisen ihmisen kanssa ja jakaa saman kodin päivästä toiseen, niin ei liene ihme, että toisinaan hermot tuntuvat kiristyvän. Joskus on sellaisia päiviä - tai päivien ryppäitä, kun tuntuu, että jokaisesta asiasta nousee jonkinlainen riita. Joku hiertää jatkuvasti ja yksinkertaisesti ärsyttää. Ja kun riidan toinen puoli on kolme ja puolivuotias kakara, niin kypsänä ja aikuisena pitäisi yrittää olla jotenkin viisaampi ja säilyttää hermonsa. Niin, pitäisi. Ehkä jossain haavemaailmassa ja perheidyllissä tämä onnistuukin, muttei minun todellisuudessani.

Olen luonteeltani suhteellisen kiivas. Isäni aikoinani luonnehti minua tulivuoreksi, joka voi olla pitkäänkin tyyni ja rauhallinen, kunnes purkautuu niin, että sen huomaavat varmasti naapuritkin. Tuon luonnehdinnan jälkeen ainakin ajattelen aikuistuneeni edes hiukan ja kuvittelen pystyväni hallitsemaan itseäni paremmin. En ehkä räjähtele ihan niin tuhoisasti enää. Silti mikään ei osaa ärsyttää niin paljoa, kuin uhmaikäinen kakara. Taitaa olla täysin normiston vastaista kertoa, että tämä äiti pitää lastaan toisinaan raivostuttavana tyyppinä. Mutta eiköhän se ole kuitenkin täysin normaalia - ja tervettäkin!

Lapsen yksi tehtävä on kokeilla rajojaan, testata omia tunteitaan ja katsoa missä kulkee äidin (tai isän tai muun turvallisen aikuisen) raja. Tökkiä hermoja niin pitkään, että ne pettävät. Millä muulla se pieni kiusankappale oppisi sosiaaliseksi, ymmärtämään muiden tunteita sekä säätelemään omiaan? Olen aivan vakuuttunut siitä, että on hyvin tervettä myös lapselle nähdä, että äidilläkin menee hermot. Että äidikin voi suuttua, raivostua, itkeä. Ei maailma ole pelkkiä positiivisia tunteita, vaan kaikki tunteet liikkuvat laajoissa skaaloissa. Jokaiseen ihmissuhteeseen mahtuu iso kirjo sekä positiivisia että negatiivisia tunteita.

Tärkeämpää lienee se, miten pinna napsahtaa. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Itse olen opetellut (ja opettelen vieläkin) sanomaan lapselle ääneen, että nyt hermoni ovat niin tiukalla, että kohta minä suutun. Joskus tämä auttaa - toisinaan ei. Kun omat hermot ovat menneet, niin saatan laittaa itseni jäähylle. Menen esimerkiksi vessaan ja laitan oven kiinni perässä. Sitten myöhemmin istumme sylikkäin ja juttelemme läpi rauhallisesti, mitä tapahtui ja miksi. Halaamme ja pussaamme ja pyydämme puolin ja toisin anteeksi.

Silti mietin, että millä keinoilla jaksaisin hieman pidempään. Ajankohtaista tämä on etenkin nyt, kun edessä on pitkä kesä kahdestaan lapsen kanssa. Pitäisikö minun kehittää jotain mielenmaltin taitoja, jotta kestäisin hieman enemmän kiukuttelua? Miten te jaksatte noiden ihanien, hirveiden kakaroiden kanssa?