Äitienpäivään liittyi muitakin ajatuksia. Hämmentyneenä seurasin erästä äitien nettikeskustelua, jonka yksi äiti aloitti pettyneenä ja tuohtuneena. Syynä oli hänen kaksivuotiaan lapsensa tekemä äitienpäiväkortti – joka oli kuulemma vain jokin rypistetty silkkipaperijuttu ja sinnepäin leikelty kartonki alustana. Tuohtunut äiti syytti saamatonta päiväkodin henkilökuntaa, joka ei ollut auttanut lasta keksimään jotain omaperäisempää ideaa. Äiti oli kuulemma itsekin rypistellyt lukuisia kertoja silkkipaperia, eikä siinä ollut enää mitään kiinnostavaa.
En ole vieläkään varma oliko kyseessä trolli vai oliko joku oikeasti näin pettynyt lapsensa askarteluista. Katsoin kuitenkin paremmaksi itse olla kommentoimatta tuota leimuavaa keskustelua, joka päivän mittaan muuttui aikamoiseksi liekkien taisteluksi. Luulen, että silloin oli joukkoon eksynyt jo useampikin trolli. Siksi en keskusteluun tulleita kommentteja tässäkään aio referoida enkä keskustelua tänne linkata. Ei ole tarpeellista ruokkia peikkoja.
Tämä keskustelunavaus silti pysäytti minut. Jäin miettimään minkälaisia odotuksia vaikka noihin lapsen antamiin lahjoihin liittyy ja mitä lapselta voi edes odottaa. Kuuluuko äitienpäivään jokin elämää hienompi taideaskartelu vai riittäisikö itselleni esimerkiksi vain nopeasti tehty piirustus? Miten suhtautuisin siihen, ettei lapseni olisi itse tehnyt mitään, vaan kortti olisi jonkin muun tekemä (lapsen isän, päiväkodin opettajan, kaupasta ostettu)? En osaa sanoa. Rypistetty silkkipaperimyntty liimattuna jollekin kartongille kuulostaa ihan mielettömän ihanalta kortilta kaksivuotiaalta äidilleen. En osoittaisi myöskään syyttävällä sormella päiväkodin henkilökuntaan. Ehkäpä tuo rypistetty silkkipaperimyntty on pikkuisen huolella valitsema, rakkaudella rypistämä ja ilolla liimaama. Ei ole päiväkodin tehtävä muokata lapsen omia töitä loputtomiin ja kehitellä niistä jotain niin hienoa taidetta, mitä lapsi ei itse edes osaisi tehdä.
Vaikka sainkin älyttömän hienon kortin, niin kaikista paras äitienpäivälahja minulle on itse lapsi. Pieni, lämpöinen tyyppi, joka kiipeää syliin, kietoo kätensä kaulani ympärille ja muiskauttaa ison pusun poskelleni. Kujersi vielä päälle: ”Äiti, sinä olet ihana!”
Niin sinäkin rakkaani. Kiitos, että olet tehnyt minusta äidin.