Itse uskoisin ammentavani kaikista eniten "viisautta" omilta vanhemmiltani. Mietin usein miten minun lapsuudessani asiat tapahtuivat ja mitä vanhempani minulle missäkin tilanteessa sanoivat tai käyttäytyivät. Ei ole harvinaista, että soitan äidilleni tai isälleni ja ksyn suoraan neuvoja tai keskustelen heidän kanssaan mieltä askarruttavista aiheista. Toinen hyvä tuki on ystävät, joilla on myös lapsia. Heidän kohdallaan tosin huomaa joskus kirpaisevankin selvästi, että jokainen lapsi on täysin erilainen. Mikä toimii yhdelle, ei todellakaan toimi toiselle. Ehkä liian usein ystäviltä (joilla on vanhempia lapsia) neuvona kuulee virkkeen "It gets better". Ihana muistutus sinänsä, muttei se välttämättä auta juuri käsillä olevaan huoleen, jotka joskus ovat maailmaakin suurempia. Kaikilla ei kuitenkaan ole näitä mahdollisuuksia ja joskus itsekin haluaa vielä kolmannen, neljännen tai viidennen mielipiteen.
Lukeminen auttaa tietenkin aina - etenkin tällaista lukutoukkaa, joka nauttii lukemisesta ja viihtyy useimmiten nenä kiinni kirjassa. Netin keskustelupalstoja suosittelen sen sijaan välttämään! Sieltä useimmiten saatu lopputulos on se, että kaikki on pilalla ja olet huono vanhempi.
On mukavaa jutella jonkun kanssa, joka tuntee juuri minun lapseni. Siispä olen kysellyt ja pohtinut kasvatuksellisia asioita paljon myös päiväkodin opettajien kanssa. Sieltä kuulen myös päivittäin terveisiä miten on päivät menneet ja miten esimerkiksi tällä kertaa ruokarauha on säilynyt. Olemme sopineet joitain yhteisiä sääntöjä päiväkodin opettajien kanssa, että toimimme tietyissä tilanteissa samalla lailla sekä kotona että hoidossa. Voi olla, että olen ehkä se hieman rasittava äiti, joka on a/ lörppö ja tykkää jutella ja b/ loputtoman kiinnostunut päivän tapahtumista ja lapsen tekemisistä hoidossa.
Mutta on vielä ainakin yksi mainio taho, josta voi kysyä apua ja neuvoja - tai saada ihan vain tukea. Nimittäin neuvola ja lapsiperheiden perhetyö. Raskaus- ja vauva-aikana kyselin neuvolasta jos jonkinlaisia asioita lähtien sikiön sydänäänistä ja vastasyntyneen imetyksestä ja vatsavaivoista. Apua ja ennen kaikkea tietoa löytyi aina.
Itse ehkä liiankin herkästi pelkään pyytää apua ja kysyä. Mietin, jos otan yhteyttä jonnekin ns. viralliseen tahoon, minut leimataan heti ns. sosiaalitapaukseksi, epäonnistuneeksi ja huonoksi äidiksi. Mistä tämä typerä ennakkoasenne kumpuaa? Päätin, etten ole täydellinen ja kysyvä ei tieltä eksy. Olen kysynyt neuvoja sieltä sun täältä ja en ole koskaan katunut sitä. Uskon, että on paljon parempi pyytää apua hieman liian aikaisin, kuin aivan liian myöhään. Jo pelkästään pari juttelutuokiota lapseen liittyvistä kysymyksistä vaikka oman alueen sosiaaliohjaajan kanssa avaa silmiä ja voi antaa keinoja eteenpäin. Älkää siis epäröikö pyytää apua!
Laitan tähän alle vielä pari hyvää linkkiä, joita kannattaa kurkistella:
MLL:n vanhempainnetti
Lapsiperheiden perhetyö, Helsingin kaupunki
Lapsiperheiden perhetyö Facebookissa
Kommentoikaa alle, minkä tärkeän tahon unohdin mainita! Mistä te löydätte neuvoja, apua, vinkkejä ja voimia?