Kun olin ihan pieni, vanhempani opettivat, että jos joskus joku asia huolestuttaa tai pelottaa, kun olen vaikka yksin matkalla koulusta kotiin, niin käänny jonkun aikuisen puoleen ja pyydä apua. Opin, että aikuinen ihminen on sellainen, joka auttaa, kun toinen tarvitsee. Aikuisiin pystyi luottamaan, kun maailma oli liian pelottava.
Olen ollut mukana järjestämässä tavarakeräystä turvapaikanhakijoille täällä Puotilassa. Ihmisten halu auttaa omalla vapaa-ajallaan ja lahjoittamalla omia tavaroitaan on liikuttavaa. Tänään keräykseen saapui pakettiautollinen kasseja, säkkejä ja nyssyköitä. Varmaan sata erilaista muovikassia täynnä lahjoituksia. Joukosta löytyi lasten ja nuorten tekemiä valmiiksi lajiteltuja ja nimettyjä paketteja. "Leluja pienile" oli kirjoitettu yhteen ja koruja oli kerätty toiseen.
Oma lapseni on myös kerännyt lelujaan ja ilmoittanut nelivuotiaan varmuudella, että nämä pitää viedä niille lapsille, joilla ei ole omia leluja. "Äiti, vie nämä! Minulla on tarpeeksi!" Lapsi myös tutki tarkalla silmällä omaa vaatekaappiaan ja kyseli monesta vaatteesta, että onko tämä jo liian pieni, annetaanko tämä pois. Toisten auttaminen, ystävällisyys ja hyvyys lienevät ihmisessä sisäsyntyisiä ominaisuuksia. Ainakin sietäisivät olla! Kaikki nämä piirteet vain ruokkivat toisiaan - hyvä synnyttää hyvää!
Entä se kolikon toinen puoli? Viha synnyttää vihaa, pelko pelkoa. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja maalailla kauhuskenaarioita taivaanrannan alle, eikö juuri sillä lailla maalaa niitä kauhistuksia todennäköisemmäksi? Jos jakaa ympärilleen kaikkea negatiivista, se on juuri se, mitä itsekin saa sitten korjata. Ja tämän luulisi jokaisen kriittisen möyhääjänkin ymmärtävän, kaikkien niiden jotka suoltavat hävyttömyyksiä verkon anonymiteetin suojissa - ja osa ihan omilla nimilläänkin. Jos annat ymmärtää toiselle ihmiselle, että hän on ei-toivottu, vastenmielinen ja läpensä paha, hän muuttuu sellaiseksi sinulle.
Mitä jos yrittäisimme kaikki vain kohdella toisiamme ihmisinä? Antaisimme omastamme, kun meillä on jo tarpeeksi. Ojentaisimme kätemme, kun toinen tarvitsee tukea. Mitä jos olisimme toisillemme se ihan oikea aikuinen, johon voi luottaa, kun maailma on muuten liian pelottava?
Olen ollut mukana järjestämässä tavarakeräystä turvapaikanhakijoille täällä Puotilassa. Ihmisten halu auttaa omalla vapaa-ajallaan ja lahjoittamalla omia tavaroitaan on liikuttavaa. Tänään keräykseen saapui pakettiautollinen kasseja, säkkejä ja nyssyköitä. Varmaan sata erilaista muovikassia täynnä lahjoituksia. Joukosta löytyi lasten ja nuorten tekemiä valmiiksi lajiteltuja ja nimettyjä paketteja. "Leluja pienile" oli kirjoitettu yhteen ja koruja oli kerätty toiseen.
Oma lapseni on myös kerännyt lelujaan ja ilmoittanut nelivuotiaan varmuudella, että nämä pitää viedä niille lapsille, joilla ei ole omia leluja. "Äiti, vie nämä! Minulla on tarpeeksi!" Lapsi myös tutki tarkalla silmällä omaa vaatekaappiaan ja kyseli monesta vaatteesta, että onko tämä jo liian pieni, annetaanko tämä pois. Toisten auttaminen, ystävällisyys ja hyvyys lienevät ihmisessä sisäsyntyisiä ominaisuuksia. Ainakin sietäisivät olla! Kaikki nämä piirteet vain ruokkivat toisiaan - hyvä synnyttää hyvää!
Entä se kolikon toinen puoli? Viha synnyttää vihaa, pelko pelkoa. Vaikka kuinka haluaisi vihata ja maalailla kauhuskenaarioita taivaanrannan alle, eikö juuri sillä lailla maalaa niitä kauhistuksia todennäköisemmäksi? Jos jakaa ympärilleen kaikkea negatiivista, se on juuri se, mitä itsekin saa sitten korjata. Ja tämän luulisi jokaisen kriittisen möyhääjänkin ymmärtävän, kaikkien niiden jotka suoltavat hävyttömyyksiä verkon anonymiteetin suojissa - ja osa ihan omilla nimilläänkin. Jos annat ymmärtää toiselle ihmiselle, että hän on ei-toivottu, vastenmielinen ja läpensä paha, hän muuttuu sellaiseksi sinulle.
Mitä jos yrittäisimme kaikki vain kohdella toisiamme ihmisinä? Antaisimme omastamme, kun meillä on jo tarpeeksi. Ojentaisimme kätemme, kun toinen tarvitsee tukea. Mitä jos olisimme toisillemme se ihan oikea aikuinen, johon voi luottaa, kun maailma on muuten liian pelottava?